1.

Suomalaisugrilaisten nuorten taiteilijoiden etnofuturismin kokous pidettiin 5.-9. toukokuuta 1994 Tartossa. Samaan aikaan vietettiin etnofuturismin hengessä perustetun Kostabi Seuran (Eesti Kostabi $elts) viidennettä vuosipäivää.

Tarton etnofuturismin päiville oli kutsuttu udmurteja, komeja, mareja, karjalaisia, suomalaisia, liiviläisiä, mordvalaisia, saamelaisia, unkarilaisia ja virolaisia, setuja, kaiken kaikkiaan satakunta vierasta.

Tartto on heille tuttu ja symbolinen kohtauspaikka, onhan sen yliopisto vuosikaudet koonnut suomalaisugrilaisia kansoja yhteen ja tarjonnut, Venäjän vallan allakin, tulevaisuuden toivoa.

Päivillä saatiin yhdessä tutustua nuorten suomalaisugrilaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden puheisiin, elokuviin, näyttelyihin, lauluihin.

Kokouksen viimeinen päivä oli omistettu alustuksille, etnofuturismin ongelmille sekä yhteistoiminnan suunnitelemiselle.

Asian hankaluutena on, että etenkin Venäjän alueella asuvilta suomalaisugrilaisilta on viime vuosikymmenien aikana pyritty, valtaväestöön sulattamalla, riistämään kansallinen identiteetti.

Kokouksessa tiedostettiin, että oma kulttuuri on identiteetin pohja ja perusarvo, ja päätettiin toimia „etnisen tulevaisuuden“, so. kansojen eloonjäämisen, varmistamiseksi.

Päätettiin siis yhdessä jäädä henkiin.

Arveltiin, että siinä auttaisi suomalaisugrilaisten perinnön yhdistäminen tietoyhteiskunnan avaamiin mahdollisuuksiin.

Käsillä oleva teksti on Tarton kokouksen alullepanijoiden ja järjestäjien yhteenveto etnofuturismin perusajatuksista.

2.

Etnofuturismin ideana on saattaa yhteen kulttuurin kaksi puolta. Yhdeltä osaltaan kulttuuri on jonkin kansan muinaista, kerrostunutta, omaleimaista perinniettä; samalla siinä ilmenevät uudemman, modernin maailmankulttuurin piirteet. Niiden välisessä yhteydessä piilee luonnollisesti kulttuurin elinvoima.

3.

Eestlased (eestiliset) on vuosisatainen nimi, jonka ensiksi paikallaan asuva maakansa antoi itselleen ja joka sitten levisi laajempaan käyttöön.

J. W. Jannsen käytti nimeä ensi kerran 1857 julkisessa sanassa (Pämu Postimees), ja siitedes myös eestiläisten/virolaisten asuma maa sai nimekseen Eestimaa.

Vastainen itsetietoisuuden ja identiteetin kehitys haarautui kansallisen aatemaailman piirissä kolmeen suuntaan: saksalaismieliseen (Jannsen), venäläismieliseen (Jakobson) ja paikallisen väestön omapohjaista kulttuuria korostavaan suuntaukseen (Hurt).

Heräämisensä aikoihin virolaisilla oli saksan- ja venäjänkielinen ja -mielinen sivistys. Oppilaitosten henki edusti joko Venäjän valtiollista tai Saksan keskiluokkaista mielenlaatua. Nuori virolainen kulttuuri syntyi suurelta osin saksalaisen kansankulttuurin esikuvien varassa.

Kuitenkin virolaisten oppineiden laatimassa aieohjelmassa on jo 1838 mainittu kansanperinteen keruun tärkeys.

1888 Jakob Hurt aloitti kauaskantoisen työnsä virolaisen kansanrunouden keräämiseksi ja tallentamiseksi ja loi pohjan vanhemman suullisen perinnön säilyttämiselle. Se innoitti osaltaan Julius Krohnia, joka teki Suomessa vastaavaa työtä, niin kuin myös monia virolaisia opettajia eri paikkakunnilla. Järjestöinä toimintaa tukivat näkyvimmin Kirjamiesten seura (Eesti Kirjameeste Selts, 1871), laulu- ja soittoseura Vanemuine (1865), Aleksanterin koulun komitea (Eesti Aleksandrikooli Komitee, 1870) ja Talonpoikien seura (Eesti Põllumeeste Selts, 1871).

Suuri merkitys kansan muinaisten tekstien kokoamiselle oli myös Postimees-lehdellä, jossa Jabob Hurt tavan takaa julkaisi perinnekeruun katsauksiaan.

Tuon ajan tilanteessa oman kansallisen kulttuurin luominen saattoi tosiasiassa tapahtua vain saksalaisten esimerkkien pohjalla. Niinpä nuo virolais-saksalaiset ajatuslinjat näyttävät 1800-luvun lopulle tyypillisiltä. Omalla tavallaan ja tyylillään siitä todistaa myös M. J. Eisenin työ kansanrunouden keräämiseksi seuraavien sivistyneistöpolvien henkiseksi rakennuspohjaksi.

J. Hurtin perinnekeruuohjelma oli selvä suuntaviitta tulevaisuuteen, jossa kansalla olisi täydet edellytykset omapohjaiseen elämään ja oman identiteetin jatkuvaan uudistumiseen.

4.

Huolimatta kansojen erilaisista kehitysvaiheista ja nykytilanteista, suomalaisugrilaisten kansojen perusongelmissa voi tänään havaita selvää samannäköisyyttä. Nykysivilisaation muotona on Välimeren ja antiikin yhteiskunnilta peritty valtiollisuus, niin uudistuvine ilmeineen kuin vanhoine vikoineen.

Suomalaisugrilaisten kansojen yksikköjä ovat olleet perhe, kyläyhteisö, heimo, äariyksikkönä maakunta. Venäjän valtion alaisuudessa elävillä suomalaisugrilaisilla on säilynyt kansanperinteestään kyläkulttuurin traditio. Sille tähdellisiä elinvoiman komponentteja ovat uskonto, kansanlaulut, käsityöperinne ja äidinkielen säilyminen kotikielenä. Yksi kuitenkin puuttuu: kansallinen kaupunkikulttuuri. Miten kansa pysyy nykymaailmassa kansana ilman omaa kaupunkikulttuuria?

Maailman muutokset ovat luoneet nuorelle suomalaisugrilaiselle kulttuurille suotuisat edellytykset:

1. äänensä saa paremmin kuuluviin kuin vanhan "korkea-kulttuurin" puitteissa;
2. kaanonien hajoaminen nykyisissä korkeakulttuureissa avaa mahdollisuuksia ammentaa omista perinteistä ja kehittää niitä;
3. etniset erikoispiirteet ovat saaneet jalansijaa niin korkea- kuin massakulttuurissa;
4. luonnonläheisen ajatustavan leviäminen käy yksiin vanhan suomalaisugrilaisen maailmankuvan kanssa.

Suomalaisugrilaisten kannalta ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sillä, sulautetaanko heidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa.

Suomalaisugrilaisia on kaikkiaan noin 25 miljoonaa, ja sillä väkimäärällä on jo oikeus toivoa maailmaa, joka olisi todellinen kansojen kohtauspaikka. Tieto suurempaan sukuun kuulumisesta lisää aloitekykyä.

5.

Teknologian ja sivilisaation kehitys on pitkään ollut ugreille epäsuosiollinen. Kaupungit, hierarkiset järjestöt ja jäykät ajatusmallit eivät öle vastanneet meidän luovuutemme laatua.

Mielenlaadultaan eristäytyvät kansat eivät ole olleet kotonaan valtioissa, sotien ja kirkkojen maailmassa. Sopeutumishäiriöistä taas on seurannut stressiä, alkoholismia, itsemurhia.

90-luvun tietoyhteiskunta, perustanaan tietokoneiden laajalle levinnyt käyttö, näyttää uutta suuntaa. Internetin käyttäjien lukumäärä on noin 45 miljoonaa, ja se on vasta alkua. Verkko, josta on tulossa yhä tärkeämpi nykyelämän ulottuvuus, on luonut tähänastisesta perinteestä poikkeavan ympäristösuhteen.

Verkko ei ole minkään keskuksen määräysvallassa, se ei toimi manipulaatioväli-neenä eikä aja minkään puolueen, uskontokunnan tai liikeyrityksen asiaa. Ei keskusjohtoisuutta, vallankäyttöä ja ajatusten valvontaa. Verkko voi olla "paikka", jossa ugritkin viihtyvät.

Informaatiota on jaossa enemmän kuin kristillistä uskoa, sitä riittää kaikille eikä se käytöstä vähene; päinvastoin syntyy uutta tietoa. Kyseessä on avoin systeemi.

Informaation yltäkylläisyys, jota on verrattu viidakkoon, tuskin koituu metsäkansojen tuhoksi; sitä sopivampi ympäristö heidän luovuudelleen mitä "viidakkomaisempi".

Individualistisille ugreille, jotka ovat oppineet luottamaan itseensä, ei parempaa suunnistusvälinettä voisi keksiä. Se sallii heidän jatkaa nykyistä elämäänsä ja samalla säilyttää yhteytensä esivanhemmiltaan perittyihin arvoihin ja traditioihin. Verkon maailmassa yhdellä kansalla ei ole ajallista etumatkaa toiseen nähden, asia on yhtä uusi Yhdysvalloissa, Skandinaviassa kuin Siperiassakin.

Suomalaisugrilaisten maailmanvalloitussuunnitelma tähtää siis oman mielenlaadun ja nykyteknologian sopusointuun. Siinä piilee suomalaisugrilaisten suuri mahdollisuus.

Etnofuturismi, joka sysää luomisvoimat liikkeelle, ei ole ideologia, vaan hengissäpysymisen tapa, elämäntapa.

Tartossa 5.toukokuuta - 5.joulukuuta 1994

Suomentanut J. Omenapuu